Tietämättömyyden pilvi

Niin helppokäyttöinen kuin Blogit.fi onkin, päätin silti siirtää blogini jossain määrin parempaan WordPressiin. En enää päivitä tätä blogia, joten tästä eteenpäin kommentoikaa halutessanne tänne:

http://rintala.wordpress.com/

Jotkut tuntemani vasemmistolaiset osoittavat kyllä solidaarisuuttaan palestiinalaisille, kurdeille, irakilaisille ja afgaaneille (samoin sahraweille, jos joku sattuu heitä edes muistamaan), jotka joutuvat puolustautumaan Yhdysvaltain ja sen liittolaisten vainoa ja sortoa vastaan. Kuitenkaan heiltä ei näytä liikenevän lainkaan sympatiaa tiibetiläisille, uiguureille ja tšetšeeneille, jotka eivät taistelekaan Yhdysvaltoja vaan sen suurvaltakilpailijoita vastaan. Samaan ei-suosittujen vapaustaistelujen joukkoon voitaneen lisätä karenien taistelu Myanmarin sotilasjunttaa ja tamilien taistelu Sri Lankan rasistista hallintoa vastaan. Mistä johtuu tämä poliittinen tekopyhyys?

En oikeastaan näe tämän kaksijakoisen suhtautumisen taustalla muuta eroa kuin sen, että ensin mainituissa tapauksissa sortajana on Yhdysvallat liittolaisineen ja jälkimmäisissä Venäjä tai Kiina liittolaisineen. Onko siis kyse vain siitä, että sota- ja ihmisoikeusrikoksilla sinänsä ei ole merkitystä - pääasia on vain etsiä pahaa Yhdysvalloista ja sen liittolaismaista? Minun näkemykseni sen sijaan on se, että tukea ja solidaarisuutta on osoitettava mille hyvänsä kansalle, joka taistelee oikeuksiensa puolesta - olkoon heidän sortajansa ihan kuka hyvänsä. En näe syytä ihailla sen enempää lännen kuin idänkään suurvaltajohtajia. Maailma ei ole mustavalkoinen.

Fidel Castro sanoi: “Those who are exploited are our compatriots all over the world; and the exploiters all over the world are our enemies… Our country is really the whole world, and all the revolutionaries of the world are our brothers.” Guevara antoi samanlaisen lausunnon, ja myös Lenin piti Venäjää “kansojen vankilana” ja kannatti vähemmistökansojen oikeutta itsemääräämiseen (sen periaatteen ansiosta Suomikin itsenäistyi). Jos he edustavat marxilais-leniniläistä näkemystä, on mielestäni selvää, että marxilais-leniniläisten olisi osoitettava tiibetiläisille, uiguureille ja tšetšeeneille tukeaan siinä missä palestiinalaisille, kurdeille, irakilaisille ja afgaaneillekin.

Jotkut toki näin tekevätkin, mutta asiasta näyttää olevan erimielisyyttä. En ole marxisti-leninisti vaan anarkisti, joten minulle on itsestään selvää, että kansan taistelu sortavaa hallintoa vastaan on aina oikeutettu. En tunne uiguurien ja tiibetiläisten tilannetta kovin hyvin, mutta sen perusteella mitä uskon tietäväni tšetšeenien vapaustaistelun historiasta, olen hyvin varma heidän taistelunsa oikeutuksesta. Näin ollen on mielestäni selvää, että sosialistien ja kommunistien olisi tuettava ennemmin heidän vastarintaansa kuin Venäjän hallintoa. Silti jotkut kommunisteiksi itseään kutsuvat tukevat Venäjän johtoa - kuka hyvänsä siellä sattuu olemaankin.

Niin sanottu terrorismin vastainen sota (tai oikeastaan sen kakkosvaihe - ykkösvaihehan käytiin jo 1980-luvulla Latinalaisessa Amerikassa Reaganin johdolla) on ennemmin Vladimir Putinin kuin George W. Bushin lanseeraama konsepti. Bush vain teki siitä kansainvälistä (niin kuin Hitler teki Mussolinin aatteesta kansainvälisen). “Terrorismin vastainen sota” käynnistyi Venäjällä vuonna 1999, kun terroristit räjäyttivät kerrostaloja Moskovassa ja yrittivät samaa Rjazanissa. Syyllisiksi osoittautuivat Venäjän tiedustelupalvelun agentit, mutta tapahtuneesta syytettiin tšetšeenejä. Vladimir Putin ilmestyi televisioon vannomaan kostoa, ja toinen Tšetšenian sota alkoi - ja aiemmin yleisölle tuntematon Putin voitti vaalit.

Venäjä pommitti Tšetšenian raunioiksi, terrorisoi, tappoi ja ajoi maanpakoon suuren osan kansasta ja syrjäytti maan hallinnon. Maa oli itsenäistynyt Venäjästä 1990-luvun alussa, kun enemmistö tšetšeeneistä oli ilmaissut itsenäisyyshalunsa kansan- äänestyksessä. Maan itsenäistyminen tapahtui täysin kansainvälisen oikeuden ja Neuvostoliiton perustuslain mukaisesti. Alue liitettiin takaisin Venäjään, ja maahan asetettiin nukkehallitus. Sissit jatkoivat taisteluaan, ja heidät leimattiin terroristeiksi. Maan presidentit murhattiin yksi toisensa jälkeen (Dudajev oli murhattu jo edellisen sodan loppuvaiheessa), kunnes pakolaishallitus lopulta hajosi sisäisiin erimielisyyksiin. Tänä aikana Venäjällä on kieltämättä tapahtunut julmia terroritekoja.

Ei ole kuitenkaan itsestään selvää, että juuri Tšetšenian itsenäisyysliike olisi iskujen taustalla. Daniele Ganser ja Hannu Yli-Karjanmaa ovat kirjoissaan Naton salaiset armeijat ja Valtiot ja terrorismi osoittaneet terrorismin olevan valtiollisten tiedustelupalveluiden ohjaamaa toimintaa, eivätkä “tšetšeeniterroristien” iskut vaikuta olevan poikkeus tästä säännöstä. Venäjällä on motiivi demonisoida Tšetšenian itsenäisyysliikettä, ja siinä niin sanotut false flag -iskut ovat osoittautuneet tehokkaaksi keinoksi. Esimerkkiä on haettu Naton, Israelin ja Algerian toiminnasta. Tšetšenian itsenäisyysliikkeelle terrorin keinot eivät olisi kuviteltavissa, sillä heillä on sama tavoite kuin palestiinalaisilla: Saada maailman myötätunto.

Moniin Venäjällä tapahtuneisiin terroritekoihin syyllistyneiden toiminta on herättänyt perusteltuja epäilyksiä läheisistä yhteyksistä Venäjän tiedusteluyhteisöön, asevoimiin ja viranomaisiin. Yksi tunnetuimmista on Shamil Basajev. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että Vladimir Putin olisi itse terroritekojen takana - en pidä sitä todennäköisenä, kuten en pidä uskottavana myöskään sitä, että George W. Bush olisi itse antanut käskyn räjäyttää World Trade Center. Tuollaisten iskujen takana ovat asevoimien ja tiedustelupalveluiden ääriainekset, eivät itse hallitukset. En argumentoi nyt näiden terrorismiväitteideni puolesta, sillä kiinnostuneet voivat lukea edellä mainitun Yli-Karjanmaan kirjan Valtiot ja terrorismi.

Mitä taas tulee Tšetšenian presidentti Aslan Mashadoviin, jonka Juha Molari julisti terroristipomoksi (Molari on oikeassa vastustaessaan russofobiaa, mutta Kaukasuksesta hän ei tiedä yhtään mitään), hän pyrki toimimaan maltillisesti demokraattisen Tšetšenian puolesta. Hän suhtautui hyvin epäluuloisesti Yhdysvaltoihin, ja hän toivoi kovasti itsenäisen Tšetšenian voivan olla joskus Venäjän läheinen liittolainen. Yhdysvaltain kanssa hän ei suostunut veljeilemään, ja hän uskoi kahdenkeskisen keskustelun Putinin kanssa voivan päättää sodan. Murhaamalla Mashadovin Venäjä pääsi samasta ongelmasta kuin Israel päästessään eroon Jasser Arafatista - maltillisen siiven edustajan eliminointi vahvisti terroristiskenaariota.

Toki fanaattiset Venäjän ystävät haluavat leimata minut russofobiksi. Ihan vapaasti. Olen jo saanut Israel-kriittisyyteni takia antisemitistileimankin. Asiakysymyksiä kiertelevät nimittelijät siirtävät vain itsensä samaan luokkaan Israelin ystävien kanssa - näillähän on myös vastaavanlainen tendenssi leimata antisemitisteiksi kaikki ne, jotka tukevat Palestiinan vapaustaistelua ja kritisoivat Israelin tekemisiä. Samalla nämä Venäjä-fanaatikot kuitenkin tuntevat lähes rasistista vihaa tšetšeenejä kohtaan samalla tavalla kuin sionistit tuntevat rasistista inhoa palestiinalaisia kohtaan. Sama retoriikka siis molemmilla puolilla. Todettakoon kuitenkin näille loanheittäjille, että mielestäni Venäjä toimi aivan oikein auttaessaan Abhasiaa ja Etelä-Ossetiaa.

Venäjän hirmuteoista Tšetšeniassa löytyy asiallista informaatiota, eikä tässä asiassa ole syytä luottaa Venäjän viralliseen tiedotukseen sen enempää kuin luotettaisiin Israelin virallisiin lausuntoihin ja raportteihin tutkittaessa palestiinalaisten tilannetta. Muun muassa ihmisoikeus- ja rauhanjärjestöt ovat tuoneet esiin todisteita Venäjän julmuuksista Tšetšeniassa samaan tapaan kuin on voitu todeta Yhdysvaltain ja Naton syyllistyneen aivan vastaavanlaisiin rikoksiin Jugoslaviassa, Afganistanissa ja Irakissa. Koska katson ennemmin sorretun kansan kohtaloa kuin heidän sortajansa lippua ja ulkosuhteita, tunnen myötätuntoa ja solidaarisuutta tšetšeenejä (ja tiibetiläisiä) kohtaan samaan tapaan ja samasta syystä kuin palestiinalaisia ja kurdeja kohtaan.

Ei ole suotavaa hukuttautua minkäänlaiseen ideologiseen sokeuteen. Tärkeämpää on ottaa selvää, mitä oikeasti tapahtuu, ja asennoitua sen mukaan. Näen Tšetšenian itsenäisyys- ja vapaustaistelun täysin oikeutettuna ja  hyväksyttävänä pyrkimyksenä toteuttaa kansallista itsemääräämisoikeutta, ja Tšetšenian kansan kärsimyksiltä ei tulisi sulkea silmiään vain sen takia, että heidän sortajanaan on joku muu kuin Päämörkö USA. Yhdysvallat on toki voimakkain ja huomattavin uhka demokratialle, rauhalle ja ihmisoikeuksille, mutta se ei tee Yhdysvaltain vastustajista ja kilpailijoista yhtään sen ihailtavampia. Jokainen taistelu rauhan, demokratian ja ihmisoikeuksien puolesta on yhtä arvokas, eikä yhtäkään sortavaa hallintoa tarvitse tukea ja ihailla.

Uskonnon ja erityisesti islamin vihaaminen on kova sana nykyisin. Monet uskonnon- ja islaminvastaiset kirjat kuten Richard Dawkinsin Jumalharha ovat saaneet suuret määrät lukijoita, ja Internet on täynnä asialle vihkiytyneitä sivustoja kuten Robert Spencerin JihadWatch. Siihen ei ole myöskään vaikea löytää syytä. Todellinen syy ei siis ole se, että jotkut suuret visionäärit olisivat ymmärtäneet uskonnon tai islamilaisen kulttuurin olevan vaarallinen uhka ihmiskunnalle ja että he haluavat humaanien ja liberaalien arvojen nimissä varoittaa maailmaa uskonnon vaarallisuudesta tai islamin uhasta.

Syy tällaisen uskonnon- ja islaminvastaisen hysterian olemassaololle on yksinkertaisesti se, että sellainen on erittäin helppoa ja hyvin tuottavaa. Jos joku osaa vähänkin kirjoittaa, hänelle on äärimmäisen helppoa tuottaa aiheesta satojen sivujen mittainen kirja. Sellainen ei vaadi mitään todellisia tietoja, koulutusta tai asiantuntemusta. Sellainen kirja voisi perustua täysin mielikuvitukseen, eikä suurinta osaa lukijoista kiinnostaisi vähääkään lähdeviitteiden ja -luetteloiden täydellinen puuttuminen tai se, ovatko kirjassa esitetyt väitteet läpäisseet tieteellisen arvioinnin. Heille riittää halu löytää jonkinlainen vihollinen, johon projisoida pelko ja viha.

Kerronpa teille nyt jotain tieteen maailmasta: Kun joku tutkija tekee mielestään uusia tieteellisiä löytöjä, hän ei ensimmäisenä ryntää kirjoittamaan aiheesta populaaria tietokirjaa tavallisen kansan luettavaksi. Sen sijaan hän julkaisee asiaa koskevan artikkelin tieteellisessä referee-julkaisussa, ja muut asiaan perehtyneet tutkijat arvioivat hänen väitteidensä ja teorioidensa tieteellisen uskottavuuden. Vasta sen jälkeen teoriaa ja tutkimusta voidaan alkaa popularisoimaan eli saattamaan maallikoiden tietoon. Siten tehdään tiedettä. Tieteellinen prosessi ei ole vain yhden hengen tutkimustyötä vaan siihen kuuluu tiedeyhteisön tekemä arviointi.

Aina, kun luette jotain tietokirjana esiintyvää julkaisua, miettikää, onko siinä esitellyt väitteet julkaistu ensin alan tiedelehdissä (huomautus: Tieteen kuvalehti ei ole referee-julkaisu, se on tiedettä popularisoiva lehti) ja ovatko ne kestäneet alan tutkijoiden vertaisarvioinnin. Jos tällaiset ehdot eivät täyty mutta kirjaa mainostetaan silti tieteellisenä, silloin on kyse huuhaasta ja pseudotieteestä. Oma huomioni on kiinnittynyt erityisesti uskontoa käsittelevään materiaaliin, sillä minun alaani on erityisesti uskonnon historia ja filosofia. Siksi olen tutustunut sellaisiin teoksiin kuin Richard Dawkinsin bestseller Jumalharha.

Dawkinsin teos on saavuttanut paljon kuuluisuutta ja lukijoita. Monet ylistävät sitä älykkääksi uskonnon kritiikiksi ja tieteellisen maailmankuvan lipunkantajaksi. Kuitenkaan Dawkins ei ole uskonnontutkija (hän on eläintieteilijä ja biologi) eivätkä hänen kirjoituksensa uskonnosta voisi ikinä päätyä uskontotieteelliseen referee-julkaisuun (oikaiskaa, jos olen väärässä). Sama koskee Christopher Hitchensin vähintään yhtä kuuluisaa kirjaa Jumala ei ole suuri, johon en vielä ole ehtinyt syventyä. Näin ollen nämä tiedettä palvovien uskonnonvihaajien arvostamat teokset ovat juuri sitä pseudotiedettä ja huuhaata, jota he rationaalisine ihmiskuvineen sanovat vastustavansa.

Islaminvastainen kirjallisuus on uskonnonvastaisen kirjallisuuden sisällä oikeastaan oma genrensä. Sellaiset “islamkriitikot” kuin Robert Spencer, Ibn Warraq ja Bat Ye’or ovat suuria guruja islamofobien keskuudessa (suomalaisista vastaavista voitaneen mainita ainakin Pekka Sartola). Heidän kirjoihinsa viitataan blogeissa ja foorumeilla ikään kuin ne olisivat tieteellisesti valideja tietolähteitä, vaikka teoksissa esiintyvät väitteet eivät ainakaan minun tietääkseni ole käyneet läpi tieteellistä arviointia. Islamofobia on nykyisin samanlainen trendi-ilmiö kuin antisemitismi muutamia kymmeniä vuosia sitten. Tähänkin on olemassa erityinen syynsä - ja se ei ole se, että “islam on ihan oikeasti kauheaa”.

Ottawan yliopiston kansantaloustieteen professori ja Globalisaation tutkimuskeskuksen johtaja Michel Chossudovsky esittää näkemyksenään, että islamia demonisoidaan islamilaisten maiden suurten öljyvarojen vuoksi. Hänen mukaansa länsimaissa käytävän islamin vastaisen propagandasodan tarkoituksena on pyrkiä dehumanisoimaan muslimit länsimaalaisten silmissä ja saada heidät näyttämään lännen vihollisilta, jotta voidaan oikeuttaa lännen hegemoniapyrkimykset islamilaisissa maissa. Rasistista vihanlietsontaa on käytetty jo vuosisatoja oikeuttamaan muiden kansojen sorto, riisto ja alistaminen. Demonisoimalla sorron kohteena olevat ihmiset sortava hallinto varmistaa sen, että sen oma kansa ei saa solidaarisuuskohtausta ja ala vastustamaan hallintonsa sortotoimia muissa maissa.

Tämä ei tarkoita sitä, että kaikki islaminvastaiset kirjat ja verkkosivustot olisivat CIA:n luomuksia. Pikemminkin islamin vastainen tuotanto on yksittäisten ihmisten yritys hyödyntää tällaista politiikkaa. Ilmiö koskee uskontoja laajemminkin. Rahan, ihailijoiden ja kuuluisuuden kerääminen on tullut näin äärimmäisen yksinkertaiseksi: Jos kirjoitat mielikuvituksellisen kirjan uskonnon kauheudesta ja islamin uhasta, tulee kirjastasi hyvin todennäköisesti bestseller ja sinusta ihmisten silmissä Suuri Intellektuelli ja Radikaali Toisinajattelija. Hämmentävää on, että tällaiseen täysin epätieteelliseen toimintaan osallistuvat ihmiset ovat myös kaikkein innokkaimmin saarnaamassa tieteellisen maailmankuvan ja rationaalisen ajattelun puolesta. Tiede ja rationaalisuus lentävät surutta roskakoriin heti, kun aletaan haukkua uskontoa.

Aina löytyy niitä, jotka haluavat ottaa elämäntehtäväkseen taistelun jotain Pahaa vastaan - silloin voi tuntea itsensä rauhan ja ihmisyyden puolustajaksi - tai profiloitua rohkeaksi toisinajattelijaksi mahdollisimman vähällä. Jos kiinnostus ei riitä tekemään mitään todellista hyvää tai opiskelemaan mitään tieteellistä alaa, aina voi ottaa tehtäväkseen kirjoitella nettifoorumeille uskonnon pahuudesta tai varoitella “islamin uhasta”. Se ei vaadi minkäänlaisia oikeita tietoja mistään, ja kansainvälisesti tunnettujen “intellektuellien” (vaikka heillä ei olisi mitään alan asiantuntemusta) kirjat antavat tällaiselle toiminnalle siunauksensa. Tämä on ehkä suurimpia syitä sille, miksi monet niin fanaattisen palavasti vihaavat uskontoa.

Mietin, että jos kirjoittaisin muutaman sadan sivun kirjan, jossa todistelisin ilman mitään kelvollisia lähteitä, että hindut ovat vaarallisia ja hulluja ali-ihmisiä ja uhka maailmanrauhalle, sille naurettaisiin nyt, mutta kun muutama kymmenen vuotta kuluu ja islamofobiasta on tullut yleisesti yhtä halveksittua kuin antisemitismi on nyt (sillä eivät nämä trendit loputtomiin kestä), minua pidettäisiin suurena visionäärinä, kun ennustin oikein “hindu-uhan”. Sitten olisivat hindut nousseet uudeksi kohteeksi, johon kaikki pelko ja viha voidaan projisoida. Vihakirjoituksille on aina kysyntää eivätkä fanit välitä vähääkään siitä, kuinka tieteellisellä perustalla nuo kirjoitukset ovat. Niiden kanssa ristiriidassa oleva tiede voidaan julistaa valehteluksi ja tosiasioiden peittelyksi (kuten oikeistopopulistiset tahot tekevät Jaakko Hämeen-Anttilalle).

Kun siis näet uskonnon- ja islaminvastaisia kirjoituksia ja elokuvia, mieti tarkkaan, onko niiden väitteillä mitään tieteellistä pohjaa. Perusteluksi ei riitä tietenkään se, että “ne edustavat tiedettä ja järkeä, koska ne vastustavat uskontoa” - siinähän sitä vasta on kehäpäätelmä. Sekään ei riitä, että niiden tuottaja on joku kansainvälisesti arvostettu tiedemies kuten Richard Dawkins. Se, että on nero yhdellä alalla (kuten Dawkins on biologiassa), ei tarkoita sitä, että olisi myös muiden alojen asiantuntija. Kansainvälinen arvostus voi myös perustua jo siihenkin, että on kirjoittanut islamin- ja uskonnonvastaisia kirjoja, eikä tällaisella kirjoittelijalla ole välttämättä meriittejä miltään tieteenalalta.

Uskontoa vihaaville vapaa-ajattelijoille tiede ei näytä olevan sinänsä arvokasta, jos he asettavat todella Dawkinsin ja Hitchensin kirjoitukset vertaisarvioidun uskontotieteen edelle. Jos sen sijaan haluat aidosti edistää tieteellistä maailmankuvaa, hyväksy uskontoa, kulttuuria ja historiaa koskevia väitteitä ainoastaan sellaisilta tahoilta, jotka perustavat väitteensä primaarilähteisiin ja niihin perustuvaan vertaisarvioituun tieteeseen. Mustavalkoista maailmankuvaa tukevilla populistisilla ja propagandistisilla kirjoituksilla ei tieteellistä maailmankuvaa rakenneta. Sellaisilla luodaan ja edistetään vain vihaa, pelkoa ja tietämättömyyttä.

Ihmiset rakastavat viholliskuvia, ja sellaisella on helppo tehdä rahaa ja saada kuuluisuutta. Tässä historiamme vaiheessa islam, muslimit ja uskonto yleisestikin ovat sellainen asia, jota vastaan on tuottavaa hyökätä ryhtymällä itseoppineeksi “jihad-asiantuntijaksi”. Islamilainen uskonto ja kulttuuri on tarpeeksi tuntematonta useimmille länsimaalaisille, ja islamin vastaiselle propagandalle on poliittista kysyntää. Minullekin tässä olisi helppo ratkaisu rahaongelmiini, sillä osaisin varmasti kirjoittaa vähintään yhtä hyvän uskonnonherjauskirjan kuin Dawkins, mutta ajattelen kuitenkin, että rehellinen tiede on parempi tie, sillä totuus, viisaus ja tieto ovat arvokkaita päämääriä sinänsä. En halua rikastua lietsomalla vihaa ja vetoamalla ihmisten tyhmyyteen.

Minua on häirinnyt kovasti se, että monien itseään kommunisteina pitävien mielestä on tuettava sellaisia hallintoja, jotka haastavat Yhdysvaltain imperialismin. Tällaisia hallintoja ovat esimerkiksi Venäjän, Kiinan, Pohjois-Korean ja Myanmarin hallinnot. Nämä kommunistit sanovat Yhdysvaltain imperialismin olevan suurin uhka maailmanrauhalle ja ihmisoikeuksille, joten silloin tietenkin Yhdysvaltain imperialismia jarruttavia hallintoja on kannatettava. Tämän näkemyksen seurauksena sitten hyökätään tiibetiläisten, uiguurien ja tšetšeenien vapaustaistelua vastaan.

Minun on vaikea osoittaa tukeani sellaisille epädemokraattisille hallinnoille, jotka syyllistyvät ihmisoikeusrikoksiin - riippumatta siitä, ovatko nuo hallinnot Yhdysvaltain hegemonia-aseman kannattajia vai vastustajia. Sillä ei kuitenkaan ole ihmiselle varmaan kovinkaan suurta merkitystä kiduttaako häntä Kiinan Kansan Vapautusarmeijan sotilas vai Yhdysvaltain Keskustiedustelupalvelun agentti. Sorron ja riiston oikeutus ei riipu siitä, kuka siihen syyllistyy, ja jokaisen kansan vastarintataistelu sortajaa vastaan on yhtä oikeutettu - vaikka siitä jotenkin hyötyisikin kyseenalainen taho.

Tähän minulle on vastattu, että Yhdysvallat on vaarallisempi, koska se on imperialistinen ja pyrkii kontrolloimaan koko maailmaa, Kiina taas ei toimi näin. Siksi on tuettava Kiinaa Yhdysvaltoja vastaan, vaikka tunnustettaisiinkin Kiinan hallinnon olevan sinänsä sortava. Tämän näkemyksen taustalla näyttäisi olevan ajatus, että sitten, kun Yhdysvaltain imperialismi kaatuu, kaikki on hyvin ja Kiinaakin voidaan alkaa kritisoida. En osaa ajatella oikein näinkään, enkä tiedä, ovatko Yhdysvaltain ja Kiinan valtaeliitit edes aktuaalisesti toistensa vastustajia vai pikemminkin yhtä ja samaa joukkoa.

Vaikka tällainen Venäjän ja Kiinan kritiikki perustuu anarkistisen sosialismin periaatteisiin, on monilla tendenssi tulkita se porvarillisen median vaikutukseksi ja Yhdysvaltain imperialismin epäsuoraksi tukemiseksi. Tällainen vastaus edustaa mielestäni sekä ideologista sokeutta että älyllistä köyhyyttä. Aatteiden maailmassa eivät toisiaan vastusta vain kapitalismi ja marxistinen sosialismi vaan myös anarkistinen sosialismi ja marxistinen sosialismi. Marxisti yrittää leimata anarkistin kapitalismin epäsuoraksi tukijaksi - ja myönnettäköön, etteivät marxistitkaan anarkistien keskuudessa kovassa huudossa ole.

Eräs versio tuosta antianarkistisen vasemmiston vasta-argumentista on (koskien lähinnä Suomea) se, että Venäjän kritisointi on käytännössä Suomen Nato-jäsenyyden kannattamista (ja leimataanpa se vielä russofobiaksikin ikään kuin hallinnon kritisointi olisi rasismia). Sanotaan myös, että Venäjän nykyjohdolla ei ole imperialistisia pyrkimyksiä. Tässä tulee hyvin esille antianarkistien olkiukkoilu ja idiotismi. Riippumatta siitä, mitä Natosta ajatellaan, Venäjän hallitus ei ole arvostelun yläpuolella - sitä on saatava kritisoida ihan siinä, missä muitakin hallintoja. Myöskään se, millainen johto Venäjällä on nyt, ei kerro paljoa siitä, millaista Venäjän politiikka on muutaman kymmenen vuoden kuluttua.

Venäjän ja Kiinan hallituksien kritisointi ei tietenkään johda Nato-jäsenyyden kannattamiseen - ei edes epäsuorasti. Onhan selvää, että jos anarkistiselta pohjalta hyökätään kaikkia autoritaarisia rakenteita vastaan, siinä ovat Venäjän, Kiinan, Yhdysvaltain, Britannian, Euroopan unionin ja Naton valtaeliitit samassa nipussa. Paljon kestävämmällä pohjalla sellainen kritiikki on kuin se, että haukutaan pahimman sortohallinnon rikoksia ja käännetään silmät muualle, kun sitä vastustavat pienemmät pahat harjoittavat julmuuksiaan. Näinhän ei ratkaista mitään ongelmia - siten vain tuetaan jälkimmäisten nousua pääsortajan paikalle sitten, kun entisen kohtalonhetki koittaa.

Näkemykseni politiikasta perustuvat pitkälti Noam Chomskyn ja Howard Zinnin anarkistiseen yhteiskuntafilosofiaan (Chomskyyn olen tutustunut syvemmin, mutta Zinniakin arvostan). Zinn valitettavasti jätti fyysisen olomuotonsa tammikuussa 2010, mutta kysyin Chomskylta, mitä hän ajattelee tästä asiasta (hän vastaa kyllä sähköposteihin). Hänen mukaansa edellä kuvaamani kommunistien asenne ei ole marxismi-leninismin mukainen vaan sellaista “anti-imperialismia” voisi kuvata lähinnä rojalistiseksi tai fasistiseksi.

Chomsky totesi, että ennemmin on tuettava kansoja kuin hallintoja eikä tietenkään tule tukea sellaisia hallintoja, joita niiden hallitsemat kansalaiset vastustavat. Siksi Yhdysvaltain imperialismin vastustajien ei tule osoittaa tukeaan esimerkiksi Pohjois-Korean, Kiinan tai Myanmarin hallinnoille, joita monet “kommunistit” kohtelevat silkkihansikkain. Tulkisen asian siten, että hänen mukaansa ainoaa oikeaa anti-imperialismia on demokratian tukeminen, ei joidenkin hirmuhallintojen tukeminen. Jaan täysin tämän käsityksen.

Chomsky esitti kirjassaan Vahvemman oikeudella kansainvälisen politiikan kaksi peruslakia: Ensimmäinen on peräisin antiikin kreikkalaiselta historioitsijalta, Thukydideeltä, jonka mukaan suuret valtiot tekevät, mitä tahtovat, ja pienet valtiot hyväksyvät sen, mikä on pakko. Toinen periaate on 1700-luvun liberalistifilosofi Adam Smithiltä (monien ylistämä mutta harvojen lukema), jonka mukaan kauppiaiden, pankkiirien ja liikemiesten taloudelliset intressit määrittelevät hallinnon harjoittaman politiikan.

Chomsky huomauttaa myös toisaalla, että jos Andorra kykenisi sortamaan ja alistamaan muita kansoja, se myös tekisi niin. Tästä voidaan mielestäni vetää sellainen johtopäätös, että jokainen suurvalta on potentiaalisesti imperialistinen valtio. Kiina on kapitalistinen ja autoritaarinen suurvalta, ja vaikka se ei ole vielä imperialistinen (ainakaan yhtä vahvasti kuin Yhdysvallat), se pyrkii harjoittamaan imperialismia niin laajasti kuin mihin se kykenee. Kiina jarruttaa kyllä Yhdysvaltoja, mutta sama toimii myös toisin päin - miksi meidän pitäisi toivoa kummankaan voittoa?

Kyse on juuri siitä: En näe juurikaan järkeä Yhdysvaltain imperialismin vastustamisessa, jos sillä samalla tuetaan toisen imperialistisen vallan nousua. Voi hyvinkin käydä niin, että ne, jotka nyt taistelevat ja osoittavat mieltään Yhdysvaltain imperialismia vastaan, joutuvat muutaman kymmenen vuoden kuluttua tekemään saman Kiinan imperialismia vastaan. Olisi aika infantiilia olla ymmärtämättä, ettei Yhdysvaltain valta-aseman romahdus tarkoita imperialismin loppua. Imperialismi on supervallan kapitalismia, eivätkä sen enempää kapitalismi kuin supevallatkaan katoa, vaikka Yhdysvaltoja ei pian olisi enää.

Norjalainen sosiologi ja rauhantutkija Johan Galtung esitti 2000-luvun alussa arvion, että Yhdysvaltain hegemonia-asema tulee romahtamaan kahdenkymmenenviiden vuoden kuluessa ja että Bushin valinta presidentiksi toiselle kaudelle nopeuttaisi prosessia viidellä vuodella. Entäpä sen jälkeen, kun Yhdysvaltain imperialismi on siirtynyt historiaan? Sittenkö maailma saa olla rauhassa? Kuitenkin jo vanhoista korkeakulttuureista lähtien yhden sortovallan kaaduttua tilalle on vain tullut toinen. Suurpääomanomistajat voivat ottaa työvälineekseen jonkun muun voimakkaan valtion koko koneiston.

Sosialististen ja demokraattisten voimien olisi vastustettava sekä olemassa olevia imperialistisia voimia että uusien syntymistä. Chomsky kysyi viestissään, miksi olisi ollenkaan tuettava hallintoja ja miksi emme sen sijaan osoittaisi tukeamme kansoille? Chomskyn mukaan suuryrityksillä on suuri vaikutusvalta politiikassa. Hallituskin voi toimia kansan parhaaksi, jos se on demokraattisessa kontrollissa ja suuryritysten vaikutus voidaan torjua. Kiina ja Venäjä ovat autoritaarisia kapitalismin välikappaleita siinä missä Yhdysvallatkin.

Kansalaisilla on edellytykset kaataa sortavat hallintonsa, ja jos pystytään luomaan täysin demokraattinen ja antikapitalistinen järjestelmä, vain silloin imperialismi on todella lyötävissä. Sosialistien on syytä herätä unestaan ja nähdä kauemmas tulevaisuuteen. Niin kauan kuin maailmassa on suur- ja supervaltoja, niin kauan on myös imperialismia. Vaikka joku suurvalta ei olisikaan imperialistinen vielä tällä hetkellä, siitä tulee sellainen, kun ainoa este, maailman ainoa supervalta, menettää oman kykynsä harjoittaa imperialismia. Ainoa ase imperialismia vastaan ovat demokratia ja anarkismi, joiden aseet on suunnattu jokaisen suurvallan valtaeliittejä vastaan.

Internetin syvyyksistä on aika helppoa löytää tekstejä, joiden kirjoittajia näyttää ajavan vain palavan murhanhimoinen viha kaikkea uskontoon liittyvää kohtaan. Monesti niitä lukiessa näyttää siltä, että nämä tieteen ja järjen lipunkantajat ovat henkisesti vähintään samalla tasolla kuin fundamentalistiset helvetintulisaarnaajat - elleivät jopa pahempiakin. Näyttää siltä, että ne, jotka kaikkein eniten vihaavat uskontoa, myös tietävät siitä kaikkein vähiten. Muistettakoon myös, ettei luonnontieteellisen alan tutkinto todista vielä sitä, että henkilö tietäisi jotain myös uskonnoista.

Uskonnonvihaajien perusvirhe on se, että he kuvittelevat “uskonnon” yhtenäiseksi ja monoliittiseksi ilmiöksi, jolla on selkeät rajat ja tarkka määritelmä. Näin asia tietenkään ei ole, sillä uskontieteessä uskonto on heuristinen käsite, ja uskonnoiksi luokiteltujen ilmiöiden ja aatejärjestelmien sisällä ja välillä voi olla hyvinkin suuria eroavuuksia. Olisi esimerkiksi virheellistä ja kohtuuttoman yksinkertaistavaa todeta kristinuskon pelottelevan Helvetillä, sillä kristinuskon sisällä on monia suuntauksia ja koulukuntia, joissa ei Helvetin olemassaoloon uskota lainkaan.

Toinen virhe on se, että uskonnonvihaajat kuvittelevat itse olevansa uskontojen kentän ulkopuolella eräänlaisena objektiivisena tarkkailijana. Näin asia ei selvästikään ole, sillä elämänkatsomuksellinen viha uskonnollisia maailmankatsomuksia kohtaan on jo lähtökohtaisesti uskonnollista asennoitumista. Uskontoja yleisesti halveksivat yksilöt voidaan sijoittaa samaan kategoriaan niiden uskonnollisten ihmisten kanssa, jotka tuntevat suvaitsematonta inhoa muita kuin omaa uskontoaan kohtaan.

Uskonnonvihaajien näkemykset uskonnosta eivät ainakaan pääsääntöisesti perustu tieteelliseen tutkimukseen. Pikemminkin olen huomannut monien uskontoa vihaavien ihmisten vihaavan myös uskontotiedettä. Asenne johtunee ainakin osittain siitä, että uskontotieteellinen tutkimus ei tue heidän elämänkatsomuksellisia näkemyksiään, joten heillä on tendenssi tulkita ala pseudotieteelliseksi. On kyllä totta, ettei uskontotiede anna tukea uskonnonvastaiselle propagandalle, mutta se kyseenalaistaa vain tuon propagandan tieteellisyyden, ei uskontotieteen.

Toinen kuulemani syy uskontotieteen halveksuntaan on se, että uskontotiede “tutkii tonttuja”. Ihan kuin uskontotiede olisi yritys todentaa uskonnon väitteet tieteellisesti. On erikoista, että vielä 2000-luvulla, noin 150 vuotta uskontotieteen synnyn jälkeen, tiedemiehet joutuvat vakuuttelemaan, että uskontotiede on oikea tieteenala. Uskontotieteilijät eivät kuuntele radioteleskoopilla, josko saataisiin kuulla Jumalan ääntä. He eivät myöskään yritä siepata enkeleitä mikroskoopin alle. Uskontotiede on tiedeyhteisön tunnustama humanistinen ja yhteiskuntatieteellinen tutkimusala.

Uskontotiede on paljolti muiden tieteenalojen erityisalueiden yhdistelmä: Se koostuu (perinteisen jaon mukaan) antropologisesta, sosiologisesta, psykologisesta, fenomenologisesta ja historiallisesta uskonnontutkimuksesta. Se käyttää näiden tieteenalojen metodeja ja teorioita tutkiessaan uskonnon merkitystä kulttuurissa, yhteiskunnassa, ihmismielessä, ihmisen kokemusmaailmassa ja historiassa. Se ei ota kantaa uskonnon “hyvyyteen” tai “pahuuteen” sen enempää kuin fysiikka pohtii painovoiman moraalisuutta.

Uskontotiede ei myöskään vastaa sellaisiin kysymyksiin kuin onko Jumalaa olemassa, sillä metafyysinen pohdiskelu ei kuulu uskontotieteeseen. Sen tutkimusalaan voi tosin kuulua esimerkiksi se, miten jokin metafyysinen käsitys vaikuttaa taiteeseen. Uskontotieteilijöillä voi olla filosofisista kysymyksistä mielipiteitä siinä missä luonnon-, lääke-, yhteiskunta-, talous- tai oikeustieteilijöilläkin, mutta he eivät tutki sellaisia asioita. Uskontotiede tutkii tämänpuoleista maailmaa, kulttuuria, yhteiskuntaa, ihmistä ja historiaa sekä uskonnon asemaa ja merkitystä niissä. Niinpä ei ole mielestäni mitään kyseenalaista siinä, etteikö uskontotiede olisi oikeaa tiedettä.

Uskontotiede on tiedettä rakastaville uskonnonvihaajille ongelmallinen tapaus siksi, että se on tieteenala, joka osoittaa, ettei uskonto ole mitenkään yksiselitteisesti paha ja kauhea asia. Tästä on helppo siirtyä siihen päätelmään, että uskontoa kiihkeästi vihaavat ja tieteen puolesta liputtavat “vapaa-ajattelijat” rakastavat tiedettä vain sikäli kuin se ei kumoa heidän omia uskomuksiaan. Uskonnonvastaisessa kirjoittelussa usein retoriset pelleilyt, inttäminen, todisteiden valikointi ja tunnepohjaiset “argumentit” korvaavat vakavasti otettavan tiedon ja järjelliset perustelut. Se on uskonnollista saarnaamista, ei tiedettä, rationaalisuutta tai asiallista kritiikkiä.

Pidän itseäni kristittynä sillä perusteella, että olen kastettu, uskon Jeesuksen olevan Jumaluuden inkarnaatio ja kannatan Vuorisaarnan periaatteita. Tämä ei mielestäni sulje mitenkään pois sitä, että voin nähdä hyvää muissa uskonnoissa ja jopa omaksua niiden ajatuksia osaksi elämänkatsomustani. Siinä ei ole kyse mistään “valikoidaan sitä, mikä miellyttää” -asenteesta, sillä Vatikaanin II kirkolliskokouskin sanoo: “Katolinen kirkko ei hylkää mitään siitä, mikä näissä uskonnoissa on totta ja pyhää. Vilpitöntä kunnioitusta tuntien se tarkastelee näitä toiminta- ja elämäntapoja, säännöksiä ja oppeja, jotka — vaikka ne poikkeavatkin monessa siitä, mitä se itse uskoo ja opettaa — monesti tuovat mukanaan säteen siitä totuudesta, joka valaisee kaikki ihmiset.”

Vaikka tuo on nimenomaan katolisen kirkon virallinen näkemys, voivat sen ilmaiseman periaatteen hyväksyä myös muihin suuntauksiin ja koulukuntiin kuuluvat kristityt (määrittelen itseni non-denominationalistiksi). Myös luterilainen teologi Voitto Viro sanoo Totuuden sanakirjassaan, että kristityn on hyväksyttävä totuus, tulipa se mistä hyvänsä. Olen tutustunut uskontoihin hyvin pienestä lähtien, vaikka olen kotoisin hyvin sekulaarista kodista. En osaa sanoa, mikä kiinnostukseni uskontoihin on alun perin synnyttänyt, mutta joka tapauksessa minulle oli pienestä lähtien selvää, että haluan käyttää elämäni uskontojen tutkimiseen. Vaikka kaikki uskonnot ovat kiinnostavia, suurin mielenkiintoni on kohdistunut kristinuskoon, islamiin ja buddhalaisuuteen, ja ne uskon tuntevani parhaiten.

Vaikka olen kristitty, ei tule luulla, että olisin esiaviollista selibaattia kannattava absolutisti, joka jakaa kadulla “Jeesus rakastaa sinua” -lehtisiä ja soittaa kitaraa helluntailaiskokouksissa. Kannatan sitä, että joku saa valita halutessaan sellaisen elämäntavan, mutta oma kristillisyyteni on enemmän filosofista, spekuloivaa ja - ainakin joku voisi sanoa - liberaalia. Kaukana myöskin siitä, että olisin kreationisti, helvetilläpelottelija tai Israelin ystävä. Minua kiinnostavat erityisesti kristillisten mystikkojen kirjoitukset, ja jaan kahden mormonifilosofin, Margaret ja Paul Toscanon, kirjassaan Strangers in Paradox: Explorations in Mormon Theology esittämän näkemyksen: “Speculative theology can be an antidote for dogmatism.” Kristus, Jumala, on Logos eli korkein Järki - siispä on Kristuksen hengen mukaista käyttää järkeään, hankkia tietoa ja ajatella.

Monet kristityt ajattelevat, että kristityn on kannatettava konservatiivisia moraalikäsityksiä (niin ajattelevat myös monet ei-kristityt, jotka sitten julistavat “tekopyhiksi” ne kristityt, jotka eivät stereotypiaa vastaa). Ihmisten on siis ollakseen kristittyjä elettävä selibaatissa avioliittoon asti, kieltäydyttävä alkoholista ja vastustettava homoliittoja. Absolutismin ja “ei ennen avioliittoa” -periaatteissa voi toki olla paljon hyvääkin, enkä tarkoita, että kenenkään tulisi sellaisista periaatteista luopua. Katson kuitenkin, ettei kristinusko ehdottomasti edellytä sellaisia näkemyksiä. Jeesus antoi ihmiskunnalle ainoaksi moraaliperiaatteeksi sen, että meidän on toimittava tavalla, joka edistää lähimmäisenrakkautta. Jokainen on vapaa käyttämään järkeään ratkaistakseen tilannekohtaisesti, mitä se tarkoittaa. Vuorisaarnassa Jeesus antaa muutaman järkevä yleisohjeen kuten vannomiskiellon ja kultaisen säännön.

Kristinusko on mielestäni järkevä ja edistyvä aatejärjestelmä. Tämä ei tarkoita sitä, että se muuttuisi aikojen kuluessa olennaisesti erilaiseksi, mutta ei tule myöskään hyväksyä ajatusta, että kristinuskon olisi pysyttävä ehdottoman muuttumattomana. Jeesus lupasi Johanneksen evankeliumissa lähettää seuraajilleen Pyhän Hengen, joka “opettaa teille kaiken”. Tämä lupaus on mielestäni toteutunut kristinuskon teologisessa perinteessä, joka on rakentanut Kristuksen opetusten ympärille laajan, kehittyvän ja monimuotoisen maailmankatsomuksen. Sen ydin, Kristus ja Hänen opetuksensa rakkaudesta, ei ole muuttunut eikä muutu miksikään. Kaikki muu siinä ympärillä voi edistyä tutkien ja ajatellen maailmaa ja löytäen uusia tapoja suhtautua olemassaoloon. Ydintä lukuunottamatta lopullisia totuuksia ei löydetä, sillä Kristus haluaa meidän pohtivan ja ajattelevan, ei uskovan valmiiksi saneltua.

Kaikenlainen fundamentalismi on myrkkyä, ja olen samaa mieltä hindufilosofi Srila Bhaktivinoda Thakuran kanssa, kun hän sanoi: ”Lahkolaisuus on yksi edistyksellisen uskonnollisuuden suurimmista esteistä.” Fundamentalismin ja lahkolaisuuden kaltaiset ilmiöt vahvistavat valitettavasti joidenkin ihmisten näkemystä, että uskonto on vähäjärkistä ja tuhoisaa. Sellainen käsitys uskonnoista on uskontoihin perehtyneen näkökulmasta ehdottomasti väärä. Vaikka fundamentalismi ja lahkolaisuus toki kuuluvat uskontojen kenttään, löytyy uskonnon maailmasta myös rauhaa ja oikeudenmukaisuutta rakentavia intellektuaalisia uskonnollisuuden muotoja. Sellainen ihminen on hyvin sokea todellisuudelle, joka ei tätä tajua. Fanaattinen uskonnon vihaaminen ja sen näkeminen ainoastaan kielteisessä valossa on yhtä inhottavaa fundamentalismia kuin helvetintulisaarnat.

Kristinusko sisältää paljon älyllistä filosofiaa ja aineksia paremman yhteiskunnan rakentamiseen. Alister McGrath kritisoi Richard Dawkinsin uskonnonvastaisia käsityksiä ja sanoo kirjassaan Dawkinsin jumala: “Ammattimaisena teologianhistorian tutkijana uskallan väittää, että kristillisessä traditiossa on aina arvostettu rationaalisuutta ja että usko ei tarkoita järjen kertakaikkista hylkäämistä ja uskomista vastakkaisista todisteista huolimatta. Kristillinen traditio on tässä itse asiassa niin johdonmukainen, että en oikein ymmärrä, mistä Dawkins on saanut päähänsä ajatuksen, jonka mukaan ‘usko on sokeaa luottamusta’.” On siis valistumaton harhakäsitys, että uskonto olisi jotain hyvin tyhmää ja epä-älyllistä.

Monet ovat ottaneet gurukseen tunnetun ateistin, Richard Dawkinsin, joka suhtautuu halveksivasti uskontoihin. Dawkins ei ole todellakaan oikea lähde, jos halutaan selvittää, mitä uskonto todella on. Biologina ja tieteen popularisoijana hän on nerokas, mutta hän ei ole koulutukseltaan uskontojen tutkija eikä teologian asiantuntija. Terry Eagleton kirjoittaa Dawkinsin Jumalharha-kirjan arvostelussa osuvasti: ”Kuvittele jonkun, jonka ainoa tieto aiheesta on Suuri lintukirja, saarnaavan biologiasta, niin saat karkean käsityksen siitä, miltä tuntuu lukea Richard Dawkinsia kirjoittamassa teologiasta.” Nykyaikana ainakin länsimaissa uskontojen vihaaminen tuntuu olevan muoti-ilmiö. Se ei kuitenkaan tarkoita, että jokainen uskontoja palavasti vihaava olisi samalla hyvin järkevä ja suvaitseva älykkö.

Kristillisyydestäni huolimatta - tai ehkä pikemminkin siitä johtuen - näen paljon hyvää muun muassa islamissa ja buddhalaisuudessa. Islamissa minua kiinnostavat monet varsinkin suufilaisuuteen ja moniin shiialaisuuden muotoihin liitetyt mystiset ja filosofiset käsitykset. Suufilainen Jumalasta humaltumisen perinne ei ole vieras kristinuskollekaan. Jesuiittapappi William Johnston ja trappistimunkki Thomas Merton ovat osoittaneet paljon kiinnostusta buddhalaisuutta ja etenkin sen zeniläistä suuntausta kohtaan. Zenin tiedostavan olemisen traditio ei varmasti ole yhteensopimaton kristillisen uskon kanssa, ja kristitty voi mielestäni hyvin omaksua myös karman periaatteen, jonka mukaan kaikki vaikuttaa kaikkeen.

Kristillisyys voi antaa myös hyviä ohjeita yhteiskunnan parantamiseen, enkä siksi täysin hyväksy ajatusta, että uskonto ja politiikka on erotettava toisistaan. Tuo ajatus johtunee siitä mielikuvasta, että uskonnon ja politiikan yhdistäminen johtaisi fundamentalistis-konservatiiviseen diktatuurihallintoon. Siten ajatteleva on taas unohtanut, miten laaja käsite uskonto on. Kyllä minäkin vastustaisin fundamentalistis-konservatiivista diktatuuria, mutta kaikki uskonnon ja politiikan sekoittaminen ei voi olla pahasta, kun ottaa huomioon uskontojen eettiset vaatimukset rauhasta ja oikeudenmukaisuudesta. Myös Nicaraguan sandinistivallankumous, kristillinen sosialismi ja vapautuksen teologia ovat uskonnon ja politiikan yhdistämistä.

Jos uskontoihin uskaltaa tutustua, niiden voi havaita olevan paljon älyllisempiä, kauniimpia ja edistyksellisempiä kuin monet haluavat ajatella. Uskonnollisuuden ei tarvitse olla konservatiivista fundamentalismia, “Jeesus rakastaa sinua” -lappujen jakamista, rasittavien ja omituisten moraalisääntöjen seuraamista eikä ainakaan muiden uskontojen edustajien vihaamista. Minulle kristillisyys on mystiikkaa, järjellistä ajattelua ja pohtimista, tiedon etsintää, rakkautta, rauhaa ja toimintaa yhteiskunnallisen edistyksen ja oikeudenmukaisuuden puolesta. Kaiken tämän hyvän alkulähteenä on Kristus, joka on jumalallinen Viisaus, Rakkauden avatar ja korkein Järki, joka opetti ja opettaa yhä ihmisiä rakastamaan toisiaan ja kuuntelemaan sielunsa jumalallista kipinää, järkeä.

Turkuun suunnitteilla oleva Islamilainen kulttuurikeskus on saanut “maahanmuuttokriitikot” (eli poliittisesti korrektit rasistit) heräämään. Perussuomalaisten nuorisojärjestö vaatii kansanäänestystä minareeteista ja uskoo suurimman osan suomalaisista kannattavan kieltoa. Suomen Kansan Sinivalkoiset -puolueen puheenjohtaja Olavi Mäenpää on alkanut keräämään adressia, jonka tarkoituksena on saada aikaan kansanäänestys moskeijan rakentamisesta. Hän on ilmoittanut kantansa olevan “Jyrkkä EI moskeijalle”, ja hän toteaa blogissaan: “Turkulaisten ja suomalaisten on ymmärrettävä ettei islamilaisuus kuulu maahamme.”

Perussuomalaiset Nuoret ry. näkee minareetit islamilaisvalloituksen symbolina ja uhkaavana merkkinä Euroopan islamisaatiosta. Näin ajattelee luultavasti moni muukin. Tässä skenaariossa muslimit nähtäneen vieraina maahantunkeutujina, jotka haluavat alistaa eurooppalaiset valtaansa. Samalla väläytellään tilastoja, joiden mukaan muslimien määrä jatkuvasti kasvaa ja muslimit uhkaavat syrjäyttää “oikeat” eurooppalaiset. Näyttää siltä, että jotkut pitävät islamia vaarallisena ruttotautina, jonka eteneminen on pysäytettävä, ja perusteluksi näyttää riittävän se, että kyseessä on islam. Islamia on siis vastustettava, koska se on islamia.

Turun islamilaisen kulttuurikeskuksen tarkoituksena on vähentää ihmisten ennakkoluuloja ja harhakäsityksiä vieraista kulttuureista ja näin edistää rauhaa ja suvaitsevaisuutta. Siitä huolimatta (tai ehkä juuri sen antirasistisuuden vuoksi) jotkut haluavat kieltää rakennuksen sillä perusteella, että islam edustaa vihaa ja suvaitsemattomuutta. Varmaan kuka hyvänsä normaaliälyinen näkee tässä jonkinlaisen ristiriidan. Islamilainen kulttuurikeskus todellakin on tarpeellinen, ja se on hyvä osoitus siitä, että muslimit ovat tavallisia rauhantahtoisia ihmisiä, jotka eivät halua alistaa ja sortaa ketään vaan elää rauhassa muiden kanssa. Kuinka miljardi ihmistä voidaan millään järkevällä tavalla dehumanisoida sen perusteella, että joku blogi kertoo Nigeriassa kivitetystä naisesta? Kyllä länsimaalaisetkin kauheita ja julmia osaavat olla.

Eivät muslimit tosiaankaan ole murhanhimoisia hulluja. Kyllä sekopäitä löytyy kaikkialta maailmasta, niin idästä kuin lännestä. Suurin osa ihmisistä ei kuitenkaan sellaisia ole - ei idässä eikä lännessä. Kuitenkin yksi kuulemani vastaväite on, että islam edustaa suvaitsemattomuutta, sillä islamilaisissa maissakaan ei saa rakentaa kirkkoja. Jos nyt ei oteta huomioon edes tuon väitteen paikkansapitämättömyyttä (sillä onhan muslimimaissa paljonkin kirkkoja), on todettava, ettei argumentti ole erityisen vakuuttava. Tuon väitteen esittäjät siis haluaisivat kieltää islamin sen suvaitsemattomuuden vuoksi eli toimia täsmälleen sillä tavalla kuin uskovat muslimien toimivan. Näyttää siltä ainakin tämän valossa, ettei Euroopan liberaaleja arvoja uhkaa suinkaan islam vaan eurooppalaisuuden asiamiehet itse.

Mäenpään kommentti: “Turkulaisten ja suomalaisten on ymmärrettävä ettei islamilaisuus kuulu maahamme” kaipaa perusteluja. Hän ei esitä sellaisia ollenkaan vaan antaa ymmärtää, että hänen henkilökohtainen mielipiteensä asiasta on kiistaton totuus, joka kaikkien olisi vain tajuttava. Itse en ainakaan ymmärrä, millä perusteella islamilaisuus ei voisi kuulua Suomeen. Oletettavasti Mäenpää näkee maailman nationalistisesta näkökulmasta, jossa maailma muodostuu olemuksellisesti yhtenäisistä kansakunnista, joiden nykymuotoinen olemassaolo on turvattava. Islamin kasvu Suomessa on uhka kulttuurin muuttumattomuudelle, ja sitä on siksi vastustettava. En erityisemmin viehäty nationalistisesta käsityksestä, että olisi olemassa yhtenäinen kansa tai kulttuuri, jonka jäsenet ovat olemuksellisesti tietynlaisia.

En jaa Mäenpään nationalismia, sillä ei ole olemassa yhtenäisiä ja muuttumattomia kansakuntia. Kaikki olemassa olevat kansat ja kulttuurit ovat syntyneet eri geneettisten ja kulttuuristen ryhmien sekoittuessa ja ottaessa vaikutteita toisiltaan. Näin on ollut aina ennenkin, enkä ymmärrä ajatusta, että kulttuurit olisivat nykymuodossaan sellaisia, että niiden muuntuminen olisi pysäytettävä - ikään kuin kansat olisivat saavuttaneet nyt sen vaiheen, jossa ne ovat valmiita eikä niitä saa pilata. Miksi nykyajan suomalaisten pitäisi kauhistua ajatusta, että täällä voisi asua muutaman sadan vuoden päästä mustia muslimeja? Mitä väliä?

Todettakoon, että Turun islamilainen kulttuurikeskus ei tule - valitettavasti - olemaan arkkitehtuuriltaan turkkilais-, arabialais- tai iranilaistyylinen moskeija. Rakennus ottanee vaikutteita näistä arkkitehtuurimuodoista, mutta siitä on tarkoitus tehdä eurooppalaistyylinen rakennus, ja rukouskutsut kuulutettaisiin eurooppalaisen tavan mukaisesti vain keskuksen sisällä. Kauppatorilla kulkevat ihmiset eivät siis edes huomaisi, että rukoushetki on alkanut. Ainakin itse toivon, että jonkinlainen minareettikin rakennettaisiin merkiksi siitä, että meillä on Suomessa uskonnonvapaus. Suosittelen tutustumaan kulttuurikeskushankkeen verkkosivuihin, joilla annetaan tarkempaa tietoa rakennuksesta - ettei nyt tarvitse ihan kuulopuheiden varassa miettiä, kuinka asiaan pitäisi suhtautua.

Minun on myönnettävä, että en ole hankkinut tietojani islamista Internetin lukemattomista oikeistopopulistisista ja kansallismielisistä blogeista. Sen sijaan olen tutustunut tieteelliseen islamintutkimukseen (à la Jaakko Hämeen-Anttila, Irmeli Perho & Heikki Palva). Perustelen tätä sillä, minkä luulisi olevan päivänselvä asia: Tieteellinen ja akateeminen tutkimus on luotettavampi tietolähde kuin maallikkojen tarkoitushakuiset ja poliittiset blogit. Nuo blogit kuvastavat vain ihmisten halua löytää jokin vihollinen, johon projisoida kaikki pelko ja viha. Sellaisen ylläpitäminen luo tunteen siitä, että taistelee Valon ja Totuuden puolesta.

Eräs tuttavani sanoi, ettei tieteelliseen islamintutkimukseen ole luottamista, sillä se ei vastaa todellisuutta toisin kuin “totuuden paljastavat” blogit. Mistä voi tietää, ettei tieteellinen islamintutkimus vastaa totuutta? Siitäkö, että islamin kauheutta saarnaavat blogit ovat eri mieltä ja ne paljastavat totuuden? Se, jos mikään, on kehäpäätelmä. Luuletteko todella, että islamin todellisuus on naisten alistamista, terrori-iskuja, kunniamurhia, käsien katkomista ja kivityksiä? Islam on ollut hyvin elinvoimainen kulttuuri yli 1400 vuotta. Eiköhän sille ole syynsä. Ota Hämeen-Anttila käteen ja ala lukemaan. Jussi Halla-ahon alaa on slaavilainen filologia, ei islam.